Ja juna kulkee vaan..

..kohti joulua.

Muistutukseksi itselleni tulevia vuosia varten: 

koristele piparkakkurakennelmien osat ENNEN kokoamista. 

Näin se saattaisi käydä hieman helpommin..

Olen miettinyt

ja tullut siihen tulokseen, että haluan laittaa blogini salasanan taakse. Ajatus siitä, että kuka tahansa voi (on voinut) täältä seurata elämäämme, jota olen melko avoimesti esitellyt, on alkanut hieman ahdistaa. 


Teen tämän lähitulevaisuudessa, ehtiessäni. Jos haluat jatkaa blogini lukemista, laitathan minulle sähköpostia osoitteeseen katri-susanna@hotmail.com niin laitan kutsun tulemaan myöhemmin.


Touhukkaita ja tunnelmallisia joulunaluspäiviä! Täällä tehdään nyt kiireenvilkkaa niitä myöhäisiä joulukortteja ja sitten koristellaan piparkakkujuna. :)

Valitusvirsi (ei löydy virsikirjasta)

Kaikki vastustaa. Onni on kolmatta päivää kipeänä, kuumetta ja yskää. Tänä aamuna heräsin itsekin kurkku karheana. Väsyttää ja kolottaa. Henkeä ahdistaa. Tilaamani kuvat joulukortteihin ei tulleetkaan ajoissa, vaikka laskeskelin sen varaan. Nyt ne ei sitten ehtineet joulupostiin, maksetaan sitten muutama euro enemmän niiden postituksesta. Eilen paistamani kuivakakku unohtui kakkuvuoan alle, pöydälle yöksi, ja on nyt nimensä mukaan KUIVAkakku. Laskujen jälkeen tili on tyhjä ja kaikki jouluhankinnat vielä tekemättä. Kaikki (rästi)hommat seisoo, ei ole ollut aikaa saati energiaa niille. Kotona on taas täyskaaos ja jääkaappi (ja pää) tyhjä. Viikonloppuna tulee vieraita joten jotain olisi pakko jaksaa tehdä. 

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että mun puolesta vois perua koko joulun.

Onnea Isomamma!

Jouluruusujen myötä lähetämme lämpimät 

syntymäpäiväonnittelut Isomammalle!

Harmi kun emme päässeet juhlimaan.

Toivottavasti juhlat olivat onnistuneet.

Enkä liiottele yhtään.

Lumen tulo ei näytä lakkaavan ikinä. 
Ollaan Onnin kanssa työnnetty tänään lunta miljoona kiloa, 

minä isolla ja Onni pienellä kolalla. 

Rattikelkalla hurjasteltiin mäkeä alas miljoona kertaa. 

Ja tietysti kiivettiin syvässä hangessa 

sinne mäelle miljoona kertaa. 

Nyt iltasella ollaan syöty eilen tekemääni 

Daim-suklaata miljoona kiloa. 

Varmaan painankin kohta miljoona kiloa. 

Nyt voisin nukkua miljoona tuntia. 

Mutta en malta painaa päätä tyynyyn, 

ennen kuin tarkistan lotosta voittaneeni 

huikeat seitsemän miljoonaa euroa. 

Huomenna on pakko reipastua ja vähän siivoilla, 

lattioilla on nimittäin miljoona pölyistä kissan karvaa.

 Näillä taideteoksilla saa varmaan joskus miljoonia. 

On ne niin hienoja. 

Ainakin äidin mielestä.

Kun kissa(t) on poissa, hiiret hyppivät pöydällä

 = kun isäntä on poissa, 

me roudataan Onnin kanssa 

aarteita aitasta sisälle!

Tämä siksi, että j o k u ei aina tykkää siitä, 

että niitä likaisia romuja tuodaan sisään. 

Onko nyt ihan pakko?

Vaikka lopulta käy aina niin, 

että sehän onkin ihan kiva. ;)

Vanha peiliovi aitasta,

pikku jakkara pohjanmaalta

vanhan tavaran liikkeestä.

Joulusomistelua

Tämä pikkuhyllykkö on sieltä 
pohjanmaan reissulta roudattu. 

Iskettiin kiinni keittiön seinään ja
täytettiin vanhalla romulla.

Sopii mielestäni keittiöömme oikein hyvin.

Pieni mies, isot mietteet.

Milloin Goljatilla on nimipäivä? Milloin minä kasvan isoksi? Äiti, minä lakastan sinua. Ethän sinä koskaan kuole? En minä halua että sinä kuolet. Jäänkö minä sitten yksin? Kuolenko minäkin? En minä halua kuolla! Kuoleeko Goljattikin? Kuka sille sitten antaa luokaa taivaassa? Mutta mitä jos se sitten tippuu sieltä taivaasta!

Viiden tähden tuliaiset

Mies lähti työmatkalle Portugaliin. Kysyi lähtiessään tuliaistoiveita. Huokaisin, että ei oikeastaan sen kummempia toiveita, kunhan ei ainakaan mitään tuoksuja lentokentän kemppareista. Tai muutakaan kosmetiikkaa. Paitsi, jos löytyy ekotuotteita, heh. Eikä karkkia. Yksi pullo hyvää paikallista portviiniä olisi kiva saada. 

Ja mieluummin ei tuliaisia ollenkaan, ellei löydy jotain superkivaa. En pety, vaikka tuliaisia ei olisi ollenkaan. Paitsi pojalle tietty. En tykkää pakkotuliaisista. Siis siitä, että ostetaan kaupasta "kunhan_vain_jotain" (lue: tarpeetonta) sen vuoksi, että niin on tapana tehdä. ;)

Sitten mieleeni avautui kuva vanhan, portugalilaisen kaupungin loputtomista kirpputoreista ja vanhan tavaran kaupoista täynnä vanhoja, paikallisia, elämää nähneitä romuja... Siis aarteita. Joo, jotain sellaista haluaisin tuliaisiksi! Mies hymähti ja ajattelin mielessäni, että jos en tuota saa vapaaehtoisesti Suomessakaan kirppareita koluamaan, niin tuskinpa tuo niihin päätyy ulkomaillakaan. Ilman minua.

Vaan reissaajapa onnistui yllättämään erittäin positiivisesti. Miehen mukana kotiin päätyi upea, vanha kynttilänjalka. Ja hei, mistäpä muualtakaan kuin paikalliselta kirpputorilta kaiken muun romun (jota oli kuulema paljon! oivoi!) keskeltä. Kauppaa oli käyty tinkien iäkkään, englantia taitamattoman mummon kanssa. Olen vastaavanlaista kynttilänjalkaa hakenut jo pitkään, tuloksetta. En halunnut uutta. Aina niistä on puuttunut "se jokin". Tässä on sitä jotain. Ja paljon. Tällä täytyy olla joku kiehtova tarina. Mistä tämä on, kenen tämä on ollut? Ajatella, jos tämän entinen omistaja tietäisi kynttilänjalkansa matkanneen tänne kylmään pohjolaan. Paras tuliainen ikinä. Kiitos. :)

Kanssamatkaajat olivat hieman pyöritelleet silmiään mieheni laukatessa kirppareita ja kantavan tämän "romun" sieltä minulle tuliaisiksi. Toisten tuliaispusseista löytyi niitä tuoksuja. :D

Vaan ei ollut pojankaan tuliaiset huonoja. ItsImagical bioexplorer merkkiset otsalamppu ja periskooppi. :)

Kiitos.

Itsenäisyyspäivä on ollut itselleni aina itsenäisyyden itsestäänselvyyspäivä. Kuten varmaan aika monelle muullekin ikäpolveni suomalaiselle ja meitä nuoremmille. Luulisin. Eikä johdu siitä, etteikö sotiemme veteraaneja ja sodissa kaatuneita kohtaan tuntisi kunnioitusta ja kiitollisuutta. Vaan siitä, että on saanut aina elää vailla huolta ja pelkoa. Ei ole ollut vähäisintäkään syytä pelätä.

Vasta myöhemmin on oppinut edes vähän ymmärtämään koko asiaa. Omien isoisieni ei tarvinnut aikanaan lähteä sotaan, olivat vielä niin nuoria. Onneksi.

Noin vuosi sitten Hesarissa oli erään lotan, Anni Toikkasen  liikuttava haastattelu. Hän on isäni täti. Haluan tuon jutun liittää tähän postaukseeni itsenäisyyspäivän kunniaksi. 

Jutussa esiintyvät Helmi ja Albert Pakarinen olivat isäni isovanhemmat. ♥

Matti Huuskonen HS - Kotimaa - 23.12.2009

Sota vei nuorelta lotalta kaksi veljeä ja isän

Kuva on otettu luultavasti kesällä 1937. Anni Toikkanen, omaa sukua Pakarinen, seisoo siinä äitinsä Helmin takana. Anni on kuvassa 17-vuotias. Lyhyet hiukset on kammattu siististi sivulle, ja päällä on pyhäistä. Takana lehtii koivu. Jokohan suurperheen keskimmäinen on liittynyt keskisuomalaisen Konneveden pitäjän lottiin vai vasta aikeissa? Tämä vuosi se kuitenkin oli. Isä Albert ja äiti Helmi istuvat penkillä. Isä on ollut nuorempana äkkipikainen, kuvan aikaan jo iän ja sydänvian pehmentämä, mutta yhä Istunmäen kylän Autioniemen talon auktoriteetti. "Vaati, että työt jotka oli suunniteltu, myös tehtiin. Se oli ehdotonta", Anni Toikkanen muistaa. Äiti on synnyttänyt 12 lasta. Kuvassa heistä on kymmenen, keskimmäisenä 24-vuotias suojeluskuntalainen Veikko Esa. Esikoinen Veikko Emil on kuollut lapsena, 25-vuotias Matti jo muuttanut rajavartijaksi Kannakselle.

Sotaan on kaksi vuotta.


Syksyllä 1939 Konneveden miehet saivat kutsun ylimääräisiin harjoituksiin. Anni Toikkanen oli muiden lottien tavoin muonittamassa lähtijöitä. Illan hämärtyessä naiset seurasivat, miten miehet marssivat kohti lähintä asemaa: "Kuullos pyhä vala, kallis Suomen maa..." Anni etsi katseella Veikkoa. Mielessä häivähti, milloin palaa vai palaako. "Sitten laulukin haipui tienmutkan taa", hän kertoo. Pian tämän jälkeen Anni muutti naapurikuntaan Vesannolle siskonsa Martan avuksi. Tämä odotti esikoistaan, ja miehelle oli tullut Matin ja Veikon tavoin lähtö ylimääräisiin harjoituksiin.


Joulukuun alkupäivinä, pian sodan sytyttyä, Anni Toikkanen näki unen. Siinä hän piteli kädessään kahta kukkasta. Äkkiä ne taittuivat ilman, että mikään olisi niihin sattunut.

Uni sai selityksensä.

14. joulukuuta Veikko kaatui Taipaleen Terenttilässä lähellä Laatokkaa. Vulnus dilac. capitalis. Fractura cranii. luki sotilaslääkärin diagnoosissa: "Kran. sirp. repinyt pään takaosan". Huhut ehtivät Konnevedelle ja Vesannolle ennen varmaa tietoa. Kun se tuli, ei isän sydän kestänyt.

Isä ja poika haudattiin samana päivänä. Veikon paikka oli Konneveden pitäjän sankarihautausmaan ensimmäisessä rivissä, parinkymmenen metrin päässä isästä.

Hautajaisista on lähes 70 vuotta. Simolan palvelukodissa Vesannolla asuva Anni Toikkanen ei enää muista tarkasti kaikkia yksityiskohtia. Tunne on kuitenkin selvänä mielessä.
"Kun olisi itsekin pudonnut, hävinnyt...", hän nojaa tuolissaan eteenpäin ja ikään kuin tönäisee jotakin näkymätöntä reunalta alas.

Martta-siskon vauvan oli määrä syntyä helmikuussa. Anni ja Martta olivat neuloneet nuttuja ja leikanneet vanhoista lakananreunoista vaippoja. Ne olivat pehmeiksi kuluneita, pehmeämpiä kuin kaupan uusi kangas.

Ei niitä tarvittu.
Vauva kuoli synnytykseen.


"Olisi ollut aikamoinen lahja saada pitää, kun mies oli rintamalla", Anni Toikkanen sanoo. Martan mies vei lapsen hautaan, kun pääsi kotiin. Matti-veli kaatui helmikuun lopulla Kuhmossa venäläisten esikuntakukkulaa vastaan tehdyssä hyökkäyksessä. Ruumis jäi linjojen väliin ja saatiin kotipitäjään vasta viikkoja myöhemmin. Helatorstaina Matti lopulta laskettiin Konnevedellä hautaan vinottain Veikkoa vastapäätä.

Autioniemen talossa ei ollut enää aikuisia miehiä. Kotiin palannut Anni sai opetella miesten työt, hevosen ja pellot. "Oltiin orpoja ja turvattomia. Suru oli meillä kaikilla, mutta siihen tuli pelko, että äiti kuolee. Sillä oli sydänoireita", Anni Toikkanen muistelee. Äiti yritti olla näyttämättä murhettaan lapsille. Hän piti huolta, ruokki, ja "saattoi ohi mennessään sanoa sanan tai silittää tukasta". Lapset joutuivat kuitenkin tottumaan siihen, että äiti välillä hävisi mitään sanomatta pihasta ja palasi omia aikojaan takaisin.
"Ei lähdetty perään, aavistettiin", Anni Toikkanen kuvaa.

Kerran tytär oli kuulemassa, kun naapurin emäntä kysyi pöydän ääressä äidiltä, miten tämä jaksaa. Kyllä sitä jaksaa, kun itkee niin pitkään kuin jaksaa, Anni muistaa vastauksen. "Ihmeellinen se äiti oli, luja ihminen. Osasi koota itsensä."


Kesällä 1940 Anni pesi muiden lottien kanssa sotilaiden sarkavaatteita kirkonkylän lammessa. Tunnelma oli toinen kuin ennen sotaa. Matin ja Veikon kotiin saamat suojeluskuntakiväärit olivat silloin tuntuneet "erikoisilta kapineilta". Oli ollut ylpeyttä siitä, että pojat ovat sotilaita. Lammen tummassa vedessä vaatteita huuhtoessaan Anni mietti, kenen päällä ne olivat olleet. Hän ajatteli Mattia ja Veikkoa ja sitä, ettei enää "ikänä sota tulisi".
"Niin mieletöntä se oli."

 ***

Edit. Tuli vielä mieleen, että vaikka Anni mainitsee jutussa lasten pelänneen Helmi-äidin kuolevan, ei olisi tarvinnut. Isäni Helmi-mummo eli vanhaksi (en muista kuinka, pitäisi varmistaa!) ja olen itse pikkutyttönä ollut Helmi-isomummoni hautajaisissa, en tosin muista niistä mitään. Hän asui isäni lapsuudenkodissa isäni, setäni ja pappani luona, samaisessa Autioniemen talossa. Isäni äiti kuoli isäni ollessa kolmevuotias.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Joulu on jo ovella

Tässä ollaan Onnin kanssa sittenkin ehditty yhtä sun toista pientä jouluun liittyvää, isännän reissatessa. Joulusomistelun lisäksi ollaan vähän siivoiltu, tehty lumitöitä, shoppailtu, herkuteltu, laskettu mäkeä, somistettu pihaa ja askarreltu! Alkuviikosta muistin kaivaa varaston uumenista viime vuonna väsäämäni, hieman kesken olevan joulukalenterin. Pitäisi joku päivä inspiroitua ja kirjailla neljään viimeiseen pussukkaan numerot. Tällä kertaa kalenteri sai paikkansa ruokasalin ja eteisen välisestä ovesta. Toistaiseksi pussukoista on löytynyt pikkumiehen riemuksi rusinoita ja erilaisia legoja.

 Ja ei suinkaan tämä meidän kullanmurun ainoa joulukalenteri ole. Niitä on sadellut lisää yksi sieltä, toinen täältä. Tuosta vasemmanpuoleisesta löytyy pahvisia auton kuvia, kolme muuta sisältävät suklaata...

Tunnelmallista toista adventtia!